Blur ja The Specials ovat näistä kolmesta ne, jotka saivat minut ensiksi hihkumaan yhtäaikaa innostuksesta ja kummallisen sekaisesta pettymyksestä kun tajusin kuitenkin heti, etten tulisi todistamaan tätä näkymää. Minulle vieraampi, mutta silti hyvä New Order oli sitten sellainen mukava lisähehkutuksen kohde samaisessa pettymyksen vallassa. Jollain kummallisella tavalla iloitsin ja kirosin siis tätä konserttia. No, ainakin konsertti toteutettiin ja osa maapallon väestä pääsi siitä jopa nauttimaankin.
Näin asiaan liittyen en ole vieläkään tutustunut The Specialsiin täydellisesti eli kuunnellut kokonaisuutena levyjä, mutta kokoonpano on pysynyt silti hyvän aikaa listoillani nostattamassa mielialaa ja tuomassa myös välillä ajatuksia omaankin päähän. Jokin tässä kokoonpanossa on sellaista, mikä kiehtoo minua hämmentävän paljon; selkeä visuaalinen ilme ja se mihin ajankohtaan brittien historiaa yhtyeen musiikki ajoittuu. Yhtyeestä on kiinnostava lukea ja voisin lukea itsekin seuraavan virallisen esittelyn ajan kanssa:
http://www.thespecials.com/the_band.html
The Specials - Live In Glastonbury on myös mukava laittaa soimaan.
Niin ja voisinko lopettaa vielä(?). Blur saa odottaa omaa nostettaan kuitenkin vielä (ja niitä nosteita ajan mittaan varmasti tulee löytymäänkin). Esimerkiksi kappale Out Of Time saa löytää tarpeeksi täydellisen lakonisen hetkensä soidakseen täällä.
Ehkä sen verran vielä kuitenkin kirjoitan ja avaudun Lontoon Olympialaisista. Näin vähemmän urheilullisena kisoja on aina yllättävän hauskaa seurata, etenkin juoksua. Tämä ei kuitenkaan ollut viimeisen kappaleeni avautumisen syy vaan syy on Olympialaisten päätösjuhla, joka jo sunnuntaina olikin. Spice Girls sai nimittäin minutkin lievään tunteelliseen tilaan. Minunkin kasettisoittimestani kun heidän kappaleet aikoinaan soivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti